Kuka vanhenisi tuolissaan, ehkä kuolisikin siinä? Ainakin Sillaniskan perheessä se on perinne. Tiina Raevaaran Perintö-novellissa kuvataan sitä, miten Sillaniskan kolmen sukupolven elämä pyörii erityisen perintötuolin ympärillä. Tuolin esineellä (tai hahmolla) Raevaara käsittelee hienovaraisesti perintöön liittyviä asioita. Tuolin symbolit ovat monipuolisia, mutta tässä lyhyessä esseessä keskitytään perinnön merkityksen kahtalaisuuteen ja perhesuhteiden monimutkaisuuteen.
Perintö-novellin päähenkilönä on yksin asuva Jani Sillanniska, jolla ei ole ”yhtään todellista ystävää”, ”rakastumisia”, eikä ”tarkoitusta, tehtävää, kutsumusta”. Sillanniskan suvussa on ”elänyt” vuosisadan ajan ruotsalainen rokokootuoli. ”Vaaleaksi maalattu” perintötuoli kuului alun perin Janin isovanhempien vanhemmille. Janin isoisä Eetu Sillanniska hankki tuolin eräältä tuttavalta isänsä kuoleman jälkeen. Eetun poika eli Janin isä Raimo Wilhelm Sillanniska perikin tuolin, ja hänen kuoltuaan perintötuoli siirtyi Janille. Jani ”ei ole varma, missä tuolia kannattaisi pitää”, mutta hän muuttaa tuolin eteiseen – hänen ”lempipaikka[ansa]”. Sen jälkeen hän on huomannut ”omituisen hajun” ja tuntenut ”liikahduk[sia]” tuolissa istuessaan. Jani päättää vihdoinkin hankkiutua eroon tuolista eräänä sunnuntainaamuna. Novelin lopussa hän onnistuu kiskomaan tuolin liiteriin, mutta pohdiskelee liiterin polttamista.
Novellissa ilmenevät perinnön merkitykset osoittavat kahtalaisuutta. Perintö symboloi kunniaa, mutta antaa myös vastuuta. Sillanniskan perheen kannalta perintötuoli symboloi ennen kaikkea koko suvun olemassaoloa ja perheen kunniaa. Tuolin alkuperäiset omistajat eli Eetun vanhemmat olivat sivistynyt ja poroporvarillinen perhe: Eetun äiti opetti lapsia, ja isä teki kauppaa Viipurissa. Se, että tuoli oli alkuperältään ruotsalainen ja rokokoota, viittaa siihen, että Eetun vanhemmilla oli varaa ostaa kalliita huonekaluja. Kun Eetun vanhemmat kuolivat, hänelle ei jätetty mitään muuta kuin perintötuoli. Eetu piti tuolia viimeisenä yhteytenä perheensä kunniakkaaseen menneeseen. Hän istui niin usein tuolissa, että Jani ”oikeastaan [ei] voi juurikaan muistaa häntä muualta”. Eetun poika Raimo suhtautui tuoliin samalla tavalla. Raimo oli ainoa lapsi, jonka ainoa tavoite on ”elää elämänsä kunnolla”. Aikuisena Raimo vaikutti ”jatkuva[sti] ahdistu[neelta]” ja ”vahva[lta] huolestumisen kohteesta riippumatta”. Hänkin vietti paljon aikaa tuolissa. Jani muistoissa ”töistä tultuaan isä kiiruhti sen luokse, vilkaisi hieman nolona ympärilleen, istahti, sulki silmänsä, huokaisi syvään.” Hän istui niin kauan siinä, että hän muuttui ”pienemmäksi” ja ”kumarammaksi”. Kuten Eetun, Raimon olemassaolo ja hänen yhteytensä Sillanniskan sukuun määräytyivät tuolin mukaan.
Sehän on pelkkä perintö, vanha huonekalu, […]. Ei se ole ikinä ollut mitenkään erityinen, vaikka isäni ja isoisäni näyttivät kiintyneen siihen. […] Olisiko heidän elämänsä ollut erilaista ilman tuolia?
[…] Näen isäni, isoisäni hänen takanaan, varjoissa vielä isoisän isän, […]. Miten helppo olisikaan luovuttaa, päästä tuoli irti, […]! Saisin edelleen olla vain minä, sama kuin ennenkin istua iltoja rauhallisessa eteisessäni […]
Janin tunteista kertovat lainaukset kuvaavat hyvin perinnön merkityksien kahtalaisuutta ja erityisesti vastuu-perspektiiviä. Tuolin neljäntenä omistajana Janilla ei ole niin vahvaa yhteyttä siihen kuin Eetulla ja Raimolla. Hänelle perintötuoli on pelkkä käytetty ja satunnainen huonekalu ilman erityismerkitystä. Sen aavistuksen perusteella hän päättää ensin siirtää tuolin pois olohuoneestaan ja myöhemmin hankkiutua eroon tuolista kokonaan. Siitä huolimatta hän on pohtinut tuolin hävittämistä pitkään, ja kun hän on vihdoinkin valmis, hän epäröi päätöstään. Hänen epäröintinsä merkitsee perintöön liittyvää vastuuta. Vaikka hän ei ymmärrä perinnön merkitystä, hänelläkin on vastuuta viedä sitä eteenpäin. On myös tärkeä painottaa, että Jani myös liimaa elämänsä tuoliin. Hän tykkää ”istua iltoja rauhallisessa eteisessä[än] ja katsella vuoroin lamppua, vuoroin ulko-ovea”. Tuolin istuessaan hän saa ”edelleen olla vain [hän]” unohtaen ”epäonnistumista[an]”.
Perintötuoli symboloi myös perheen suhteiden monimutkaisuutta. Vaikka vanhemman ja lapsen välinen suhde on yksi elämän merkittävistä ihmissuhteista, se voi olla vaikea monille. Jani on yksi niistä. Hänen monimutkainen suhteensa erityisesti isäänsä kohtaan ilmenee tuolin symbolin kautta. Janin mielestä hänen vanhempansa olisivat paheksuneet kaikkia hänen tekemiään päätöksiä. He eivät olisi hyväksyneet Janin ”maalattuja seiniä, kylpyhuoneen väriä, kirjahyllyä, [tai] keittiötä”. Janin valitsema hautakivi olisi liian ”pramea”, hänen ostamansa talonsa olisi liian iso, ja hänen perheetön-elämänsä olisi liian yksinäistä. ”Kaiken keskellä” Janin vanhemmat olisivat pettyneitä Janiin ja hänen epäonnistuneen elämäänsä. On ilmiselvää, että Jani Sillanniskalla on hankala suhde vanhempiinsa.
Ikävä on musertavaa, kaipaan isää ja äitiä, ainoita ihmisiä, joita elämässäni on koskaan ollut. Tuolin pehmeys, haju, tuntu – kaikki on niin tuttua. Voisinpa vain jäädä tähän, istua sen syliin ja unohtaa.
Yllä oleva lainaus todistaa suhteen monimutkaisuutta. Vanhempien paheksunnasta huolimatta Jani kaipaa heitä ja heidän olemassaoloaan, mikä on ymmärrettävää. Loppujen lopuksi he olivat hänen ainoita lähiomaisiaan. Janin suhtautuminen perintötuoliin näkyy siinä, että hän ikävöi myös vanhempien (erityisesti isän) hyväksyntää. Käydessään läpi vanhempiensa tavarat Jani heitti pois melkein kaiken, muun muassa isoisän kunniamerkit ja postikortit. Miksi hän pitää perintötuolin, vaikka hän ei tiedä, ”mitä [hänen] pitäisi tehdä tuolin suhteen”? Koska se symboloi isän hyväksyntää, jota Jani ei koskaan saa ainakaan tässä elämässä. Jani on kuitenkin varma, että hänen isänsä olisi tyytyväinen tähän päätökseen ja vihdoinkin hyväksyisi häntä. Sen lisäksi koska ”[isä] vanheni tuolissaan, tuoliinsa [,] [e]hkä kuolikin siinä”, hänen henkensä yhdistyi tuoliin. Tuoli ei symboloi pelkästään isän hyväksyntää. Tuoli on itse asiassa isä. Kun Jani istuu tuolin syliin, hän istuu isänsä syliin ja siinä Jani saa ”edelleen olla vain [hän]”.
Lähiluku-menetelmän avulla osoitan, että Perintö-novellin tuoli symboloi perinnön merkityksen kahtalaisuutta ja perheen suhteiden monimutkaisuutta. Novellin päähahmolle perintötuoli merkitsee suvun kunniaa ja vastuuta. Hän toivo pääsevänsä irti perinnöstä, mutta epäilee omaa päätöstään. Perintötuoli viittaa myös päähahmon monimutkaiseen suhteeseen vanhempiinsa. Hankalasta suhteesta huolimattaa hän vaikuttaa kaipaavansa vanhempiensa hyväksyntää pitämällä tuolin ja istumalla sen syliin. Perintötuolin symbolin avulla novelli onnistuu saamaan lukijansa pohtimaan arkoja aiheita, mikä olisi vaikea tehdä arjessa.
Kommentit